Jou­ti­lai­suu­den tuska

Istun mökin rappusilla. Lintujen viserrys täyttää tienoon. Lähipöntöissä käy kuhina. Lienee toinen tai ehkä jo kolmas poikue tänä vuonna. Katson maassa marssivia muurahaisia. Kova kiire heillä keskellä heinäkuun helteitä. Pitäisiköhän minullakin olla? Huomaan ajatusteni kierähtävän lomailusta väärille urille: Mitä seuraavaksi pitikään tehdä?

Ismo Alanko laulaa radiossa ”hei osaatko olla tänään ihminen?”. Biisi kehottaa fiksusti olemaan, mutta ajatuksiin tunkee, että saunalle vievää polkua pitäisi raivata ennen kuin nokkoset ja heinät tukkivat reitin. Saunan terassi kaipaa uutta maalia. Ikkunat pitäisi pestä. Ja milloinkohan viimeksi lauteet on kuurattu? Entä huussin tyhjennys? Ai niin, lupasin tehdä kaverilleni sen yhden oikolukuhomman ja käsitellä parit valokuvat julkaisukuntoon. Piti ommella tyynyliinoja. Sekin projekti on ollut työstössä jo monta kuukautta. Entäs se tutkimusaineiston kaivelu, eikös sitäkin olisi jo hyvä edistää, vaikka siihen pitikin käydä käsiksi vasta syyskuussa?

Mutta hei ja haloo, on keskikesän sunnuntai, ei tänään tarvitse tehdä yhtään mitään. Huomenna alkaa uusi arkiviikko, mutta olin päättänyt olla lomalla vielä tovin jos toisenkin, elokuun puoliväliin asti. Nyt ajatus lomailusta tuntuu lorvailulta, kun olisi kaikenlaista puuhaa tehtävänä. Kiroilen ääneen. Päästelen parhaat rumat sanonnat, jotka isältäni opin. Mies kohottaa kulmakarvojaan vieressä.

Purskautan lopulta tuskani ilmoille: Miksi on niin vaikeaa vain olla? Olla tekemättä yhtään mitään? Olla ajattelematta to do -listan loputonta suota? Miksi päädyin taas sotkemaan pääni tekemättömillä töillä?

Joutilaisuuden tuska tarttuu otsaryppyihin paremmin kuin se satasen voide, jonka ostin asiakasomistajan etupäiviltä. En liene yksin tämän(kään) ongelman kanssa. Aika moni lomailija räplää kännykkäänsä ja päivittää tekemisiään sosiaalisen median kanaviin, jotta tuntee olevansa olemassa ja olevansa tehokas.

Huomaan kaipaavani 1990-luvulle. En niinkään nuoruuteen, vaan aikaan ennen kuin kännykät ja internet täyttivät päivistä tunnit. Aikaan, jolloin kesäloman alkaessa kirjaston hyllyistä haalimani kirjaniput tuli luettua tiiviisti kannesta kanteen. Aikaan, jolloin en googlannut televisiosarjojen arvosteluja, vaan katsoin sitä, mitä ruudusta näkyi. Aikaan, jolloin en tuntenut häpeää tunneista, jotka hujahtivat tekemättä yhtään mitään tuloksellista.

Mies rappusella toteaa, että mennyttä ei takaisin saa, mutta aika tuolle kaikelle on edelleen olemassa.

Kaivan kaapista vuosi sitten ostetun riippukeinun. Jäänyt sekin virittämättä puiden väliin. Teen sen nyt. Otan tyynyliinattoman tyynyn, sanaristikkolehden ja kirjan mukaani keinuun. Ismo Alangon Orjantappurakruunu-biisi jatkaa soljumista: ”tunnen onnen täyttävän hiljaa sydämen muotoisen tyhjyyden.”

Ja kyllä, kävin nyhtämässä saunalle menevää polkua ennen kuin antauduin lorvailuun.

Kuva: Antti Kuusela.